Herätin kummastusta viime perjantai-iltana. Työhön liittyvä kirjoittamisidea sai aloittamaan uuden muistikirjan. Ja kun ajatusta ja synopsista vasta kehittelee, niin ainahan muistikirjan on oltava äärellä, eikö?

On helppoa nähdä minut lukemassa tai kirjoittamassa julkisella paikalla. En tajunnut olevani niin kummajainen siinä viinilasin ääressä, kun valvoin yön jatkaakseni matkaa omien ihmisteni luo viikonlopuksi. Lämmin ja valaistu sisätila, missä myytiin viiniä, minun suojanani tavalliset vaatteet ja muistikirja, lukemista. Muutama kävi huomauttamassa. Tarjosin keskustelunaiheen ympäristölle: Onko sopivaa vai itsekästä lukea siellä, missä olin? Kirjoitanko siitä, mitä näen ympärilläni? Olet sentään juonut vähän viiniäkin.

En kirjoita pelkästään kotona ja koneelle. Muistikirja täyttyy bussissa, kahvilassa, milteipä kadunkulmissakin. Kauppakeskuksen penkillä. Onko sinulla nyt väliaika, tuttava kysyy. Juu, tapaaminen vartin päästä, en lähtenyt tästä minnekään.

Muistikirja, siihen uusimpaan ideaan, on mielestäni näköinen: kannessa valkopäävanhus on kivunnut tikkaille kirjahyllyjen täyttämässä huoneessa. Lukee yhtä, toisessa kädessä toinen kirja avoimena, kainaloon puserrettu vielä yksi ja polviin neljäs... Kuva on kopio kuuluisasta taulusta, mutta olen unohtanut taiteilijan enkä hakukonekyvyilläni osaa tietoa tähän hätään kaivaa. Sielunmaisemani ilman muuta, nuorena ja nyt.