Kahdeksanvuotiaana sain äidiltä lahjaksi päiväkirjan. Se oli vaaleanvihreä, lempiväriä. "En oikein tiedä, voiko tällaista kirjoittaa päiväkirjaan, mutta tänään sain kantaa opettajan villatakin luokkaan."

Vasta aikuisena tuli mieleen, miten hienovaraisesti äitini oli tarjonnut minulle purkautumistien: sain päiväkirjan juuri ennen äidin sairaalareissua. Jos olisi tullut ongelmia, olisipa ollut näkymätön ystävä kuulolla.


Sittemmin muistikirjarivit ovat täyttäneet laatikoita ja hyllyjä. Aina yhtä jännittävää mennä valitsemaan uutta. Varmaan yksi niitä juttuja, joita aikuiset ihmiset eivät tee...

Aikanaan lakkasin kyselemästä. Kirjoittaminen oli niin harvinainen kiinnostuksenkohde tuttavapiirissäni, että luovutin. Kun myöhemmin olen tavannut taas kirjoittajia, aloite on tullut toiselta, ja minä yllätyn kysymystä: "Kirjoitatko?" Edellisessä kotikaupungissa oli kirjoittajapiirikin,.


Tokaluokkalaisena päiväkirjan aloittaminen oli luontevaa, mutta muisti ei yllä kirjoitteluajatuksiin ennen sitä. Olipa harrastaminen ollut aktiivista tai laimeaa, jonkinlainen muistikirjan päivittäminen on aina ollut osa elämää.

Miten sitten näinkin julkinen kirjoittaminen, blogin täyttäminen, mahdollistamassa runotorstain ja pakinaperjantain kokeilemista? Kai minä pitäisin yhä hanhensulasta kiinni, jos voisin, mutta eihän bittiavaruuteen katoamistakaan sovi pelätä.