perjantai, 14. joulukuu 2012

Ideaa kehrätään kokoon

Runoillassa kaverin kanssa taannoin. Ensimmäinen kysymys pitkästä aikaa tavattaessa: oletko kirjoittanut.

No en, mutta idea on... Liittyy työhön, yleistajuinen tietokirja. Saisiko työnantajat ja työntekijät ymmärtämään toisiaan? Minkä verran henkilökohtaisen avustajan työstä on kirjoitettu?

Kaveri heittää villin idean: Romaani antaisi liikkumavaraa, etäännyttäisi, helpottaisi tietosuojaongelmia. Ja avustajan saisi päähenkilöksi, mikä on harvinaista.

Epäröin ja ihmettelen, joten toinen kannustaa: Kirjoita vaikka kumpikin, joten saat kokeiltua, kumpi lähtee sujumaan.

Omasta ideastani tulee vielä villimpi. Kartoittaisinkko ensin tietokirjan mahdollisuuksia, ja ensi marraskuussa sitten se NaNoWriMo?

torstai, 1. marraskuu 2012

Muistiinkirjoittamisympäristöjä

Herätin kummastusta viime perjantai-iltana. Työhön liittyvä kirjoittamisidea sai aloittamaan uuden muistikirjan. Ja kun ajatusta ja synopsista vasta kehittelee, niin ainahan muistikirjan on oltava äärellä, eikö?

On helppoa nähdä minut lukemassa tai kirjoittamassa julkisella paikalla. En tajunnut olevani niin kummajainen siinä viinilasin ääressä, kun valvoin yön jatkaakseni matkaa omien ihmisteni luo viikonlopuksi. Lämmin ja valaistu sisätila, missä myytiin viiniä, minun suojanani tavalliset vaatteet ja muistikirja, lukemista. Muutama kävi huomauttamassa. Tarjosin keskustelunaiheen ympäristölle: Onko sopivaa vai itsekästä lukea siellä, missä olin? Kirjoitanko siitä, mitä näen ympärilläni? Olet sentään juonut vähän viiniäkin.

En kirjoita pelkästään kotona ja koneelle. Muistikirja täyttyy bussissa, kahvilassa, milteipä kadunkulmissakin. Kauppakeskuksen penkillä. Onko sinulla nyt väliaika, tuttava kysyy. Juu, tapaaminen vartin päästä, en lähtenyt tästä minnekään.

Muistikirja, siihen uusimpaan ideaan, on mielestäni näköinen: kannessa valkopäävanhus on kivunnut tikkaille kirjahyllyjen täyttämässä huoneessa. Lukee yhtä, toisessa kädessä toinen kirja avoimena, kainaloon puserrettu vielä yksi ja polviin neljäs... Kuva on kopio kuuluisasta taulusta, mutta olen unohtanut taiteilijan enkä hakukonekyvyilläni osaa tietoa tähän hätään kaivaa. Sielunmaisemani ilman muuta, nuorena ja nyt.






torstai, 25. lokakuu 2012

Valitettavasti emme löytäneet ketään läheltäsi - NaNoWriMo

Aina kun ostan uuden kalenterin, kurkistan siihen toiveikkaasti. Olisivatko vihdoin älynneet poistaa siitä marraskuun? Kyllä se vain joka vuosi kansien välissä asustaa. Miten niin muka huhtikuu olisi kuukausista julmin, T.S. Eliot? Musta märkä marraskuuhan se pahin on.

Vuosi, pari sitten marraskuuhun ilmaantui sentään yksi hyvä puoli, kun kirjoituskilpailuja sun muita haeskellessani löysin NaNoWriMon. Aikeena olisi vetäistä romaanin raakaversio kuukaudessa. 50 000 sanaa, jaa se marraskuun päivillä ja öillä ja laske, mitä on naputeltava.

Olen ajatellut, etten romaaniksi veny. Minä kirjoitan pieniä tarinoita ihmisistä.

Nyt kurkistelin jo www.nanowrimo.org-sivustolle. Jos kirjautuisin, voisin merkitä, millä aikavyöhykkeellä olen. Välilehdeltä voi etsiä myös NaNoWriMon läheltä - mutta valitettavasti ei tainnut etelälaakson likellä olla mitään virallista.

Sanokaa nyt, että tämä on hullu öinen idea. Päiväni ovat sellaista kudelmaa jo muutenkin, että mistä muka kiskon ne sanat joka päivä. Mutta hyvä huomata, että luovuus alkaa nousta pitkänlaisen näivettyneen kauden jälkeen. En ole kirjoittanut kuin sähköpostia.

Luin tänään työhön liittyvää, ja syntyi tutkimusidea, ajatus kirjahankkeesta. Nykyään taidan saada hullut öiset ideani jo keskipäivällä.

lauantai, 20. lokakuu 2012

Mitä oli ennen päiväkirjaa?

Kahdeksanvuotiaana sain äidiltä lahjaksi päiväkirjan. Se oli vaaleanvihreä, lempiväriä. "En oikein tiedä, voiko tällaista kirjoittaa päiväkirjaan, mutta tänään sain kantaa opettajan villatakin luokkaan."

Vasta aikuisena tuli mieleen, miten hienovaraisesti äitini oli tarjonnut minulle purkautumistien: sain päiväkirjan juuri ennen äidin sairaalareissua. Jos olisi tullut ongelmia, olisipa ollut näkymätön ystävä kuulolla.


Sittemmin muistikirjarivit ovat täyttäneet laatikoita ja hyllyjä. Aina yhtä jännittävää mennä valitsemaan uutta. Varmaan yksi niitä juttuja, joita aikuiset ihmiset eivät tee...

Aikanaan lakkasin kyselemästä. Kirjoittaminen oli niin harvinainen kiinnostuksenkohde tuttavapiirissäni, että luovutin. Kun myöhemmin olen tavannut taas kirjoittajia, aloite on tullut toiselta, ja minä yllätyn kysymystä: "Kirjoitatko?" Edellisessä kotikaupungissa oli kirjoittajapiirikin,.


Tokaluokkalaisena päiväkirjan aloittaminen oli luontevaa, mutta muisti ei yllä kirjoitteluajatuksiin ennen sitä. Olipa harrastaminen ollut aktiivista tai laimeaa, jonkinlainen muistikirjan päivittäminen on aina ollut osa elämää.

Miten sitten näinkin julkinen kirjoittaminen, blogin täyttäminen, mahdollistamassa runotorstain ja pakinaperjantain kokeilemista? Kai minä pitäisin yhä hanhensulasta kiinni, jos voisin, mutta eihän bittiavaruuteen katoamistakaan sovi pelätä.